False flag -operaatioiden mestari?
13. syyskuuta 1993 solmittiin historian ensimmäinen rauhansopimus (Oslo 1) Israelin ja palestiinalaisten välillä. Sopimuksen oli määrä olla ensimmäinen vaihe pysyvään rauhaan tähdänneessä rauhanprosessissa. Ratkaistavana oli kuitenkin vielä monia suuria kompromisseja vaativia kysymyksiä, jotka liittyivät esimerkiksi Länsirannalla ja silloisessa Gazassa jo olemassa olevien Israelin siirtokuntien kohtaloon ja aikoinaan Israelin valtaamilta mailta lähteneiden palestiinalaisten pakolaisten paluuoikeuteen.
Kompromissit ja alueluovutukset eivät käyneet kaikille. Ne eivät käyneet myöskään Netanyahulle ja hänen oikeistolaiselle Likud-puolueelle. Marraskuussa 1995 juutalainen "kiihkoilija" ampui rauhanprosessia edelleenkin johtaneen Israelin työväenpuolueen pääministerin Yizak Rabinin.
False flag -operaatiot siivittävät vaalivoittoon?
Toukokuussa 1996 oli tulossa parlamenttivaalit, joiden tulos olisi ratkaiseva myös käynnissä olleen rauhanprosessin kannalta.
Pari kuukautta ennen vaaleja Israelissa tapahtui neljä yhteensä 59:n israelilaisen hengen vaatinutta itsemurhapommittajan iskua. Tilanne paheni ennen vaaleja myös maan pohjoisrajalla, kun Israel oli laukaissut 30. maaliskuuta Libanoniin kaksi siviiliä surmanneen ohjuksen... "vahingossa". Lopulta Libanonin raketti-iskuihin johtaneeseen provokaatioon sisältyi myös mitä ilmeisemmin Israelin Etelä-Libanonin miehitysjoukkojen Libanonin puolelle asetettama naamioitu pommi (booby trap), joka oli tappanut 4. huhtikuuta libanonilaisen pojan.
Väkivaltaisuudet lisäsivät pelkoa ja turvattomuutta, nakersivat uskoa käynnissä olleeseen rauhanprosessiiin, ja nostivat Netanyahun tappioasemista voittoon toukokuun lopussa pidetyissä vaaleissa.
Myöhempien vuosien tapahtumien valossa ja ottaen huomioon, miten verisesti palestiinalaisille tehtäviä myönnytyksiä joissakin piireissä vastustettiin, en pitäisi mahdottomana, että Netanyahulla ja rauhanprosessia vastustaneilla piireillä oli sormensa pelissä edellä mainittujen heidät vaalivoittoon siivittäneiden väkivaltaisuuksien järjestämisessä.
Jos Netanyahun joukoilla oli osuutensa edellä mainittuihin itsemurhapommituksiin, se ei olisi ollut ennen kuulumatonta maan historiassa. Tiedetään, että siionistit olivat ottaneet oman kansan terrori-iskujen kohteeksi jo valtiota perustettaessa: Historioitsija Avi Shlaim oli tutkinut Bagadissa 1950-51 tehtyjä juutalaisiin kohdistuneita pommi- ja granaatti-iskuja ja todennut, että kaikkiaan viidestä iskusta ainakin kolmen takana oli Mossad. Vaikka kuolonuhreilta säästyttiin, ne kiihdyttivät toivotusti Irakin juutalaisten muuttoa Israeliin, jossa uusi valtio tarvitsi työvoimaa ja miehiä maan armeijaan.
Netanyahun tavoitteet vaativat USA:n tukea
Pian toukokuun 1996 vaalivoiton jälkeen julkaistiin Netanyahun tulevan pääministerikauden turvallisuuspolitiikkaa linjaava, kuusisivuinen strateginen ohjelma A Clean Break: A New Strategy for Securing the Realm. Ohjelman oli amerikkalainen neokonservatiivien laatima, mutta ei ole mitään syytä olettaa, ettei Netanyahu ja Likud-puolue olisi osallistunut oman ohjelmansa tekemiseen.
Ohjelma hylkäsi käynnissä olleen kompromissisen ja alueluovutusten ympärille kietoutuneeseen rauhanprosessiin. Myös se tarjosi rauhaa, turvalliset kadut ja rajat, mutta sen tie rauhaan oli toinen: Peace Through Strength. Tämä periaateen mukaan rauha voidaan saavuttaa ja säilyttää sotilaallisen voiman avulla. Sotilaallinen voima toimii pelotteena, ja mikäli se ei riitä, voimaa voidaan käyttää myös vastustajan nujertamiseen.
Mearsheimerin ja Waltin kommentoivat kirjassaan The Israel Lobby And US Foreign Policy, ettei Netanyahu kuitenkaan pistänyt ensimmäisellä pääministerikaudellaan (vuodet 1996-99) "täytäntöön ohjelman neuvoja".
Itse uskon, että Netanyahu halusi pistää "ohjelman neuvot täytäntöön". Tiedetään, että hänellä oli todennäköisesti jo tuolloin tavoitteena kitkeä Hamas ja Hizbollah, mutta hän ei luultavasti onnistunut saamaan silloiselta USA:n presidentti Clintonilta tarvittavaa tukea ja apua.
Israelilla oli kokemusta vastaavasta vihollisen hävittämiseksi tehdystä laajamittaisesta sotilasoperaatiosta jo vuodelta 1982. Tuolloin Israel oli, historiansa ensimmäisen Likud-pääministerin Menachem Beginin aikana, hyökännyt pohjoisrajansa yli Libanoniin tarkoituksenaan tuhota PLO.
PLO oli tehnyt Etelä-Libanonissa sijaitsevista tukikohdistaan käsin terrori-iskuja Israeliin ja ulkomaille. Vaikka PLO sodan seurauksena onnistuttiin ajamaan maanpakoon pois Libanonista, saavutettu rauha ei ollut pitkäkestoinen, sillä Libanoniin syntyi pian uusia Israelia ja sen Etelä-LIbanonin miehitystä vastustavia, aseellista vastarintaa käyviä ryhmiä kuten Hizbollah.
USA:n presidenttinä oli tuolloin ollut Peace Through Strength -strategian kannattajana tunnettu Ronald Reagan ja Israelilla oli ollut hänen tuki hyökkäykselleen. Clinton ei tämän strategian kannattajiin kuulunut.
Netanyahu ja Likud hävisivät seuraavat 17.5.1999 pidetyt parlamentti vaalit. Vaalien jälkeen pitämässään puheessa hän vakuutti tietävänsä, että he olivat sillä oikealla tiellä, jolla rakennetaan rauhaa myös tuleville sukupolville, ja kertoi, että hänellä on maalle vielä paljon annettavaa. Hän ilmoitti jättävänsä oppositioon jääneen puolueensa puheenjohtajuuden ja jättäytyi toistaiseksi politiikasta.
Kolmen seuraavan vuoden aikana hänen kerrotaan toimineen konsulttina ja luennoineen ympäri maailmaa. Itse uskon, että hän ryhtyi toimiin hankkiakseen USA:lta tarvittavan tuen päämääriensä saavuttamiseksi. Politiikkaan hän palasi marraskuussa 2002.
Al Qaida
Vuosina 1979-89 eri puolilta maailmaa tulleet jihadistit olivat käyneet Afganistanissa afgaanifundamenttalistien rinnalla USA:n rahoittamaa sotaa maan "kommunistihallitusta" ja hallitusta tukeneita neuvostojoukkoja vastaan.
Al Qaida perustettiin Afganistanin sodan lopulla 1988 jatkamaan jihadia, pyhää sotaa. Afganistanin jälkeen järjestöön kytköksissä olleet taistelijat olivat sotineet muun muassa Bosniassa ja ensimmäisessä Tsetsenian sodassa ja esimerkiksi tsetseenikapinallisia oli koulutettu Afganistanissa al Qaidan leireillä.
Vaikka al Qaidaan kytköksissä olleet terroristit olivat vastuussa esimerkiksi vuoden 1998 USA:n suurlähetystöjen tuhoisista ja verisistä pommituksista Nairobissa ja Dar es Salamissa, Valkoinen talo oli aina viime hetkellä perunut bin Ladenin kaappaamiseen tai eliminointiin tähdänneet operaatiot. CIA:n Osama bin Ladenia monitoroineen haaran Alec Stationin johtajana vuosina 1995-99 toiminut Mike Schauer on kertonut (14:34-), että tällaisia tilaisuuksia oli hänen aikanaan vuosina 1997-99 yhteensä 11 kertaa.
Kuten edellä on mainittu, al Qaidan taistelijat olivat olleet taistelijoita USA:n rahoittamissa sodissa, joita USA oli käynyt heikentääkseen ensisijassa Venäjää ja sen vaikutusvaltaa. USA:n ulko- ja turvallisuuspolitiikasta viime kädessä päättävät tahot pitivät siis al Qaidaa hyödyllisenä kumppanina, eikä heidän kannattanut vaarantaa järjestön jatkuvuutta ja elinvoima kaatamalla sen valovoimainen johtaja... al Qaidan tekemistä amerikkalaisuhreja vaatineista iskuista huolimatta.
Al Qaidan isku USA:han edistäisi myös neokonservatiivien tavotteita
USA:n neokonservatiivien mielestä USA:lla oli Neuvostoliiton kaaduttua ainutkertainen mahdollisuus säilytä asema maailman ainoana suurvaltana. Strategiset panostukset ja puolustusmenot olivat kuitenkin heidän mielestä siihen nähden riittämättömät. Syyskuussa 2000 he julkaisivat pian valittavan uuden presidentin ja hänen hallintonsa käyttöön strategisen ohjelman "REBUILDING AMERICA'S DEFENSES Strategy, Forces and Resources For a New Century".
Neokonservatiivit saivat monia keskeisiä paikkoja presidentiksi valitun G.W.Bushin ulko- ja puolustusministeriöstä, mutta myös kongressi piti vakuuttaa puolustusmenojen lisäämisen tarpeesta.
Kun al Qaidan suunnitelmat hyökätä USA:han selvisivät USA:n ja Israelin tiedustelupalveluille, USA:n hyvin vaikutusvaltaiset neokonservatiivit ja Israel näkivät niissä mahdollisuuden edistää omia tavotteitaan. Päätettiin, että al Qaida, liittolainen, saa tehdä iskunsa. Näin uskon.
Ja kävi niin kuin he toivoivat: 9/11 jälkeen neokonservatiivit saivat lisää rahaa puolustusbudjetin ja pääsivät Irakiin kaatamaan Saddam Husseinin hallinnon, kuten he olivat pitkään toivoneet. Ja Netanyahu sai mitä halusi: "terrorimin vastaisen sodan" tai "seitsemän sotaa viidessä vuodessa" eli USA:n rahallisen ja sotilaallisen tuen Israelin kokemien turvallisuusuhkien poistamiseksi.