Kuvia isän elämän varrelta
Isä on ollut sairaana, mutta on edelleen elossa. Laitan tähän joitakin kuvia hänen elämän varrelta. Niiden avulla hänessä ehtii vielä näkemään sen nuoremman elinvoimaisen ihmisen, joka hän kerran oli. Täydennän kuvia ja kertomusta vielä ehtiessäni.
Isän isä syntyi Nurmeksessa vuonna 1889. Hänen ensimmäinen vaimo kuoli nuorena keuhkokuumeeseen. Perheessä oli silloin jo kolme lasta. Emil etsi lapsille hoitajaa ja ilmeisesti sellaista hoitajaa, josta voisi tulla hänelle myös uusi vaimo. Tarkemmin en tarinaa tiedä, mutta isä on yksi niistä monesta lapsesta, jotka uudesta avioliitosta syntyivät. Isä näki päivänvalon 22.4.1942. Suomi oli tuolloin sodassa, mutta Emil oli silloin jo liian vanha rintamalle. Tietääkseni Nurmes ei juurikaan kärsinyt sodassa.
Isän varhaisimmat muistot liittyvät helposti mieleenjääneisiin tapahtumiin: Kerran hän oli onnistunut nousemaan lehmän selkään. "Ratsastus" oli sujunut hyvin, kunnes lehmän oma vasikka ilmestyi näköpiiriin. Tuolloin lehmään oli tullut eloa ja isä putosi maahan. Toinen varhainen muisto liityy siihen, kun hän oli yrittänyt halkaista kirveellä halkoa. Kirveen terä lipsahti puun reunasta ja halkaisi halon sijaan vasemman jalan toisen varpaan. Isä oli juossut itkien äidin luokse. Itku oli saanut lisää voimaa, kun isä oli katsonut haavaa aitaa ylittäessään. Äiti oli puhdistanut haavan ja kietonut sen siteeseen. Onneksi haava ei tulehtunut, vaikka ilmeisesti siis varpaan luukin oli mennyt osittain halki. Edellenkin tuo haava on hennosti näkyvissä.
Näyttää, että isällä on hiihtomonot jalassa. Hän kertoi, että hiihtokilpailuihin mentiin aina hiihtäen ja kilpailut saattoivat olla kaukana. Emil oli tehnyt suksia perheen tarpeisiin ainakin lasten ollessa pieniä.
Ei ole epäselvää, kuka on ollut Pohjois-Karjalankin poikien idoli... Isä kertoi myöhemmin, ettei hän oppinut koskaan soittamaan kitaraa. En kysynyt, kuinka hän oli soittamista harjoitellut.
Emil oli ollut sitä mieltä, että "pitää tehdä kunnon työtä". Hän ei päästänyt isää oppikouluun, mutta ammattikoulu Joensuussa kävi. Isä oli ennen Joensuuhun lähtöä ollut jonkin aikaa töissä Nurmeksen sahalla. Kun hän oli kertonut jollekin sahan työntekijälle aloittavansa ammattikoulun, tämä työntekijä oli todennut: "Sinustahan se herra tulee" :) Myöhemmin isä kävi Joensuussa vielä teknillisen koulun. Kuvassa on kortinpeluu käynnissä. Emil ei ollut myöskään pitänyt kortinpeluuta sopivana ajankäyttönä. Kun isä ja hänen veljensä olivat pelanneet kotona korttia Emilin poissaollessa ja äiti Ida oli huomannut, että Emil oli tulossa kotiin, hän oli ottanut kortit pojilta ja pistänyt ne piiloon.
Joskus 1950-60 -lukujen vaihteessa isä, isän vanhin veli(puoli) Sulo ja isän äidin Maini-siskon poika Esa ostivat VR:n rengasmatkalipun. Emme koskaan käyneet läpi, missä Suomen kaupungeissa he silloin kävivät ja millainen matka oli kokemuksena. Matkasta on kuitenkin jäänyt pieni pino kuvia. Joskus pitäisi ryhtyä salapoliisityöhön ja selvittää, missä kuvat on otettu. Tämä kuva ei voi olla muualta kuin Helsingistä, vaikka, kumma kyllä, en osaa sanoa, missä tuo patsas siellä on! Isä on joka kuvassa kädet taskussa. Se tapa säilyi sitkeästi myöhemminkin. Muistan, että äiti siitä usein huomautti, vaikka itse en osaa tapaa huonona pitää. Huomionarvoista on matkaajien vaatetus: isällä on puku ja serkulla poplari ja hattu. Se oli sitä aikaa.
Toisessa kuvassa vasemmalla Sulo. Sulolla oli synnynäinen sydänvika ja hän kuoli joitakin vuosia tämän matkan jälkeen. Isä kertoi, että Sulo järjesti nuoremmille sisarilleen kaikenlaista tekemistä ja tehtävää. Isä peri Sulolta myös viisiosaisen Tietojen kirja -kirjasarjan, joka on nytkin tuossa kirjahyllyssä.
Isä oli 1960-luvun alkupuoliskolla kahteen otteeseen Länsi-Saksassa töissä, välillä hän kävi Suomessa asepalveluksessa. Tarkat vuodet ja päivämäärät löytyisivät varmasti vanhasta passista, joka on tallessa. Tämä kuva on Muhlheimista(an der Ruhr). Siellä hän oli muistaakseni töissä vetoketjutehtaassa. Valitettavasti en ymmärtänyt koskaan kysyä noista vuosista enempää. Valokuvia löytyy jonkin verran.
Kuvassa vasemmalla näkyy Kölnin Pyhän Martin kirkko. Kirkko oli vaurioitunut toisen maailmansodan pommituksissa. Restaurointi on tässä vielä (1960-luvun alku) käynnissä. Päätornin ympärillä ei ole vielä niitä neljää pienempää tornia, jotka näkyvät myöhemmin otetuissa kuvissa.
Nyt on hypätty paljon aikaa eteenpäin... Isä oli vuonna 1971 töissä Kone-yhtiöllä Hyvinkäällä. Jonakin viikonloppuna hän oli lukenut Helsingin Sanomien työpaikkailmoituksia. Oulun kurssikeskukselle oli etsitty koneistuksen opettajaa. Isä oli hakenut paikkaa ja sai sen. Minä oli tuolloin jo äidin masussa ja minun piti syntyä Hyvinkäällä, mutta synnyinkin sitten Oulussa. Parempi näin :)
Isä ei muista sitä hetkeä, kun hän näki minut ensimmäisen kerran Oulun diakonissalaitoksella, jossa synnyin. Mutta sen isä muistaa, että hän olisi halunnut työmatkalla bussissa kertoa kaikille, että hänelle on syntynyt lapsi. Ehkä moni muukin juuri vanhemmaksi tullut on tuntenut samoin?
Saksan jälkeen hän matkasi veljensä Sepon kanssa töihin Ruotsiin. Ei ollut niin, etteikö heille olisi ollut Suomessa töitä: seikkailu houkutti. Kun hän vuonna 1967 palasi takaisin kotimaahan, Suomen maaperälle liukui ruotsinlaivasta upea mersu, Ruotsin tuliainen. Autolla ajettiin pitkään vielä senkin jälkeen, kun äiti löytyi ja me lapset synnyimme. Kun auto poistui käytöstä, se lojui pihassa jonkun vuoden ennen kuin se pistettiin myyntiin. Vanhojen autojen harrastaja Pirkanmaalta osti auton kunnostettavaksi ja tietääkseni se on tuliterässä käyttökunnossa tänäkin päivänä. Kuva on otettu muistoksi ennen kuin se luovutettiin ostajalle.
Vuonna 2007 oli hääpäivästä kulunut 40 vuotta. "40 vuotta yhteistä kärsimystä"... ainakin huumorintaju yhdisti isää ja äitiä. Ostimme vanhemmille matkan Tallinnaan, perillä oli yöpyminen Viru-hotellissa. Kuva Helsinki-Tallinna -lautalta. Vuonna 2017 olisi ollut seuraava suuri juhla. Äiti kysyi, veisinkö minä heidät Pyhälle maalle, sinne, missä olin edeltävinä vuosina reissannut. Äiti ehti kuitenkin sairastua vakavasti ennen tuota juhlapäivää, eikä se matka koskaan toteutunut.
Lapsena isä oli usein oman isänsä apuna nostamassa kalaverkkoja. Kalaa oli meilläkin yleensä jääkaapissa suolautumassa. Minä en perinyt kalastusharrastusta, mutta soutamaan opin. Isä arvosti omavaraisuutta: mitä vähemmän riippuvuuksia ja laskuja, sitä parempi. Joskus 1980-luvun alussa hän suunnitteli pienen tuulimyllyn pystyttämistä pihaan. Siitä olisi saanut ilmaista sähköä. Hän kävi silloin muistaakseni Nivalassa tutustumassa aiheeseen. Olin mukana ja pistäydyimme jossakin oppilaitoksessa ja jossakin pihassa, jossa tuulimylly jo oli. En tiedä mihin hanke kaatui. Ehkä sille ei saanut rakennuslupaa?